Ramona 10.9.2001 - 25.8.2006
Istun monta tuntia koneen ääressä ja mietin mitä kirjottaisin tähän. Paljon on ajatuksia ja asioita päässä mutta mikään ei tunnu tulevan ruudulle asti. Joten päätin aloittaa kaiken alusta ja jotain pieniä tarinoita meidän yhteisestä elämästä.
Muistan sen vielä kuin eilisen päivän kun menimme katsomaan Ramonaa sinne löytökoira tarhaan. Hyppäsimme autosta ulos ja siellä tarhauksessa seisoi takajaloillaan hoikka saksanpaimenkoira narttu ja haukkui hurjana karvat pystyssä meitä vieraita ihmisiä, mutta samalla häntä pyöri niin kovaa että pelkäsin sen irtoavan ja lentävän ulkoavaruuteen. Haukkuminen loppu kun menimme tarhaan ja heittelin tälle suuren suurelle pedolle *nauraa* lumipalloja, joita tämä toikin kovin innokkaasti minulle takaisin ja ilme oli sellainen että "heitä nyt , heitä , heitä", samalla häntä hurjaa kyytiä vispaten.
Kun olimme lähdössä takaisin kotiin tämä neiti istui aidan vieressä ja itki meidän perään. Tarhan pitäjä sanoi ihmeissään että se ei ole koskaan kenellekkään tehnyt noin ja teimme miehen kanssa siinä samassa päätöksen että ; "Tuo murre tulee meille." Eli voisi sanoa että Ramona valitsi meidät perheekseen.
Sovimme tarhan pitäjän kanssa että tulemme noutamaan tytön kotiin viikon päästä.
Kahden kaverin kanssa lähdimme hakemaan tyttöä kotiin joka meinasi revetä nahoistaan kun näki meidät. Mitään sanomatta hyppäsi auton takakonttiin ja oli että; "Lähdetään jo". Matkalla kotiin kaverini kysyi että; " No minkäs nimen meinaat antaa tuolle? " Katselin suht levollista tyttöä hetken ja sanoin että; " Ramona". Ja tuo "Tanssityttö Ramona" nimi on sopinut Ramonalle alusta asti :o). Elämä Ramonan kanssa oli niin vauhdikasta ja "tulista".
Kerran pimeässä metsässä kun olimme niin Ramona bongasi jostain ilm. jäniksen ja lähti jahtaamaan sitä. Minä taas seisoskelin pimeässä metsässä, pelko kurkkua kuristaen tyyliin murhamiestä odottaen, kun tämä meitin suuri henkivartija yritti epätoivoisesti saada itselleen pupu paistia. Sitten se ilmaantu jostain useiden minuuttien jälkeen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.. Sanoinkin että jos tyyliin joku häiskä tulee pimeässä metsässsä jotain heilumaan niin pitää vaan toivoa että siitä ohi ei juokse pupu. Ramona olisi varmaan tyyliin sanonut että ; " Hei koita pärjätä vähän aikaan, mä käyn vähän juoksemassa ton pupun kanssa ."
Viveka oli silloin pari kuukautta kun Ramona tuli meille. Lähdimme sinä kesänä isäni luokse pohjoiseen. Menimme tätini talolle vaihtamaan kuulumisia ja jätin Vivekan vaunuihin nukkumaan pihalle. Siinä kahvi pöydässä istuttiin ja rupesin haeskelemaan Ramoa että missä se oikein on. Koko talon etsin läpi mutta en löytänyt sitä mistään. Menin pihalle ja siellähän Ramona makasi vaunujen vieressä. Komensin Ramonan sisälle että Viivi saa nukkua rauhassa. Meni hetki ja Ramona katosi taas jonnekkin, menin ulos ja siellä se Ramona makasi taas vaunujen vieressä. Ajattelin että olkoot siinä sitten. Siinä juotiin kahvia jne. kunnes rupesi kuulumaan haukkumista pihalta. Kovalla kiireellä juoksimme katsomaan että mitä siellä oikein tapahtuuu. Naapurin täti oli nähnyt tätini pihalla lasten vaunut ja totta kai hänen täytyi tulla katsomaan kenen lapsi siellä oikein on. Naapurin täti sanoi että Ramona oli nostanut päätä kun hän tuli pihaan, mutta ei ollut sanonut mitään. Siinä vaiheessä se oli ruvennut haukkumaan kun hän oli mennyt vaunujen viereen ja kurkannut vaunuihin.
Ja lasten touhuissa se oli aina täysillä mukana, varsinkin Leevin syntyessä se koki tarpeelliseksi sen että se makasi Leevin vieressä lattialla. Tai se että sen piti mennä väliin jos joku vieras ihminen tai sukulainen leikitti, nosteli tai riehutti lapsia. Ja suurin huvihan Ramonalla oli se että istutaan lasten vieressä nätisti kun ne syövät jotain ( ja vielä vedetään suupieliä sisään päin tyyliin ; Mä en ole pitkään aikaan saanut mitään ruokaa, anna mulle se mitä sulla on kädessä.) Sekä se oli kanssa Ramonasta hirveän hauskaa että se tunki päänsä paistin häkkiin jolloin paisti ärähti sille ja hyökkäsi.. Ramonalla oli vaan sellainen ilme että "emmä tässä mitään muuta tee kun vaan ihan vähän maistelen ruokias.."
Autoilua tämä tyttö Rakasti sydämmensä pohjasta. Oli missä tahansa auton ovi auki niin jo tämä neiti istui takapenkillä ja oli sillein että noniin lähdetääs sitten liikkelle. Kerran liikenne valoissa se istuskeli takakontissa ja taaksemme pysähtyi moottoripyörä.. Takakontista rupesi kuulumaan murinaa ja sitten haukkumista ja kun me nauroimme etupenkiltä sen toilailluille niin se meni aika nolon näköiseksi.. Ja kerran eräässä ratsiassa Poliisikaan ei meinannut uskaltaa tulla auton luokse kun ramona räyhäsi kontista... Ja sen ilme kun se istui autossa varsinkin meitin jenkki autossa. Ylpeämpää ja onnellisempaa ilmetttä en ole koiralla nähnyt :oD. Ja sen ulina huuto kun auto kurvasi tutulle kotitielle.. Ei neiti meinannut pysyä nahoissaan kun tiesi että kotiin mennään.
Kun Poju saapui taloon niin Ramona katsoi meitä että ; Voi ei minkä riiviön te toitte tänne. Mutta Kuitenkin hyväksyi Pojun perheeseen ja koulutti sen talon tavoille. Vaikka välillä tuntui siltä että Ramona yllytti Pojua tekemään kaikennäköistä koiruuksia että pääsi löylyttämään sitä. Kun lapset huusi että ; Äiti Poju syö meidän leluja niin Ramona meni ensimmäisenä kurmoottamaan Pojua.
Ja pihamaalla minä yritin opettaa Pojulle tontin rajoja niin heti kun käänsin selän niin Ramona ajoi Pojun naapurin pihaan ja oli juuri sen näköinen että "etsi sä itsellesi koti" Ja kun sain houkuteltuu Pojun takasin pihallemme niin Ramona antoi sille selkään tyyliin ; "Mitä sä siellä naapureiden pihalla teit. Meillä on oma tontti jossa meidän täytyy olla." Kun Poju hyppi pöydällä niin Ramona räyhäsi vieressä ja kun Poju hyppäsi pöydältä alas niin alkoi taas se löylyttäminen. Ja kun saimme nostettua portin paikoilleen Ramona vietti paljon aikaa pihalla, arvatkaas mikä sen suurin huvi oli? Saada ohikulkijat siirtymään tien toiselle puolelle kävelemään. Sitten se tepasteli aidan viertä pitkin seuraten että ohikulkijat pysyvät tien toisella puolen. Itse kyllä välillä jouduin karjasemaan ikkunasta ja Ramona luikki korvat luimussa tyyliin; "Emmä mitään tehnyt se oli joku muu."
Tämä tarinan lopun kertominen onkin sitten vaikeampaa.
Tuntui että Perjantaina taivaskin repesi itkuun kun satoi ja paistoi aurinko ennen lähtöä viimeiselle eläinlääkärikeikalle. Ajaessamme kohti määränpäätä taivaalla kaartui kaunis sateenkaari. Pääsimme suoraan sellaiseen rauhallisen huoneeseen jonne eläinlääkäri tuli ja antoi rauhottavan piikin Ramonan reiteen. Pyysin Ramonan pötköttämään vierelleni ja Ramona laski päänsä jaloilleni, ja sitä päästä silitellen se vaipui uneen. Istuin Ramonan vieressä loppuun asti ja kun lähdimme lääkäristä tyhjä remmi kädessä roikkuen iski salama kirkkaalta taivaalta.
Vaikka päätökseni olikin Raskas ja erittäin vaikea niin tiedän että Ramonalla on nyt paljon parempi olo. Sen ei tarvitse pelätä sitä että joku lapsista vahingossa sattuttaa sitä kipeään paikkaan, tai kiivetä vaivanloisesti noita kuistin portaita sisälle, tai tuntea mahdollista jatkuvaa kipua selässä, tassussa jne. Ei se kuitenkaan ole koiran elämää että se on jatkuvasti kipulääkityksellä tai antibioottikuurilla. Tiedän että Ramonalla oli tosi kovat tuskat koska se rupesi käyttäytymään loppu vaiheessa noin aggressiivisesti. Ramona oli muutekin sellainen koira että kun se näytti kipunsa niin se oli silloin oikeasti tosi kipeä. Ja todellisuudessa me emme tiedä kuinka kovat kivut sillä oli koska tunnetusti eläimet eivät osaa puhua.
Vaikka Ramona on poissa, niin tiedän että se kulkee meidän mukana paikasta toiseen, meidän sydämissä ja ajatuksissa sekä että se makaa tuolla pihalla ja vahtii meitä vaikka me emme näekkään sitä, sillä se on meidän rakas koiraenkelimme, jolla on nyt hyvä olla.
Muistan sen vielä kuin eilisen päivän kun menimme katsomaan Ramonaa sinne löytökoira tarhaan. Hyppäsimme autosta ulos ja siellä tarhauksessa seisoi takajaloillaan hoikka saksanpaimenkoira narttu ja haukkui hurjana karvat pystyssä meitä vieraita ihmisiä, mutta samalla häntä pyöri niin kovaa että pelkäsin sen irtoavan ja lentävän ulkoavaruuteen. Haukkuminen loppu kun menimme tarhaan ja heittelin tälle suuren suurelle pedolle *nauraa* lumipalloja, joita tämä toikin kovin innokkaasti minulle takaisin ja ilme oli sellainen että "heitä nyt , heitä , heitä", samalla häntä hurjaa kyytiä vispaten.
Kun olimme lähdössä takaisin kotiin tämä neiti istui aidan vieressä ja itki meidän perään. Tarhan pitäjä sanoi ihmeissään että se ei ole koskaan kenellekkään tehnyt noin ja teimme miehen kanssa siinä samassa päätöksen että ; "Tuo murre tulee meille." Eli voisi sanoa että Ramona valitsi meidät perheekseen.
Sovimme tarhan pitäjän kanssa että tulemme noutamaan tytön kotiin viikon päästä.
Kahden kaverin kanssa lähdimme hakemaan tyttöä kotiin joka meinasi revetä nahoistaan kun näki meidät. Mitään sanomatta hyppäsi auton takakonttiin ja oli että; "Lähdetään jo". Matkalla kotiin kaverini kysyi että; " No minkäs nimen meinaat antaa tuolle? " Katselin suht levollista tyttöä hetken ja sanoin että; " Ramona". Ja tuo "Tanssityttö Ramona" nimi on sopinut Ramonalle alusta asti :o). Elämä Ramonan kanssa oli niin vauhdikasta ja "tulista".
Kerran pimeässä metsässä kun olimme niin Ramona bongasi jostain ilm. jäniksen ja lähti jahtaamaan sitä. Minä taas seisoskelin pimeässä metsässä, pelko kurkkua kuristaen tyyliin murhamiestä odottaen, kun tämä meitin suuri henkivartija yritti epätoivoisesti saada itselleen pupu paistia. Sitten se ilmaantu jostain useiden minuuttien jälkeen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.. Sanoinkin että jos tyyliin joku häiskä tulee pimeässä metsässsä jotain heilumaan niin pitää vaan toivoa että siitä ohi ei juokse pupu. Ramona olisi varmaan tyyliin sanonut että ; " Hei koita pärjätä vähän aikaan, mä käyn vähän juoksemassa ton pupun kanssa ."
Viveka oli silloin pari kuukautta kun Ramona tuli meille. Lähdimme sinä kesänä isäni luokse pohjoiseen. Menimme tätini talolle vaihtamaan kuulumisia ja jätin Vivekan vaunuihin nukkumaan pihalle. Siinä kahvi pöydässä istuttiin ja rupesin haeskelemaan Ramoa että missä se oikein on. Koko talon etsin läpi mutta en löytänyt sitä mistään. Menin pihalle ja siellähän Ramona makasi vaunujen vieressä. Komensin Ramonan sisälle että Viivi saa nukkua rauhassa. Meni hetki ja Ramona katosi taas jonnekkin, menin ulos ja siellä se Ramona makasi taas vaunujen vieressä. Ajattelin että olkoot siinä sitten. Siinä juotiin kahvia jne. kunnes rupesi kuulumaan haukkumista pihalta. Kovalla kiireellä juoksimme katsomaan että mitä siellä oikein tapahtuuu. Naapurin täti oli nähnyt tätini pihalla lasten vaunut ja totta kai hänen täytyi tulla katsomaan kenen lapsi siellä oikein on. Naapurin täti sanoi että Ramona oli nostanut päätä kun hän tuli pihaan, mutta ei ollut sanonut mitään. Siinä vaiheessä se oli ruvennut haukkumaan kun hän oli mennyt vaunujen viereen ja kurkannut vaunuihin.
Ja lasten touhuissa se oli aina täysillä mukana, varsinkin Leevin syntyessä se koki tarpeelliseksi sen että se makasi Leevin vieressä lattialla. Tai se että sen piti mennä väliin jos joku vieras ihminen tai sukulainen leikitti, nosteli tai riehutti lapsia. Ja suurin huvihan Ramonalla oli se että istutaan lasten vieressä nätisti kun ne syövät jotain ( ja vielä vedetään suupieliä sisään päin tyyliin ; Mä en ole pitkään aikaan saanut mitään ruokaa, anna mulle se mitä sulla on kädessä.) Sekä se oli kanssa Ramonasta hirveän hauskaa että se tunki päänsä paistin häkkiin jolloin paisti ärähti sille ja hyökkäsi.. Ramonalla oli vaan sellainen ilme että "emmä tässä mitään muuta tee kun vaan ihan vähän maistelen ruokias.."
Autoilua tämä tyttö Rakasti sydämmensä pohjasta. Oli missä tahansa auton ovi auki niin jo tämä neiti istui takapenkillä ja oli sillein että noniin lähdetääs sitten liikkelle. Kerran liikenne valoissa se istuskeli takakontissa ja taaksemme pysähtyi moottoripyörä.. Takakontista rupesi kuulumaan murinaa ja sitten haukkumista ja kun me nauroimme etupenkiltä sen toilailluille niin se meni aika nolon näköiseksi.. Ja kerran eräässä ratsiassa Poliisikaan ei meinannut uskaltaa tulla auton luokse kun ramona räyhäsi kontista... Ja sen ilme kun se istui autossa varsinkin meitin jenkki autossa. Ylpeämpää ja onnellisempaa ilmetttä en ole koiralla nähnyt :oD. Ja sen ulina huuto kun auto kurvasi tutulle kotitielle.. Ei neiti meinannut pysyä nahoissaan kun tiesi että kotiin mennään.
Kun Poju saapui taloon niin Ramona katsoi meitä että ; Voi ei minkä riiviön te toitte tänne. Mutta Kuitenkin hyväksyi Pojun perheeseen ja koulutti sen talon tavoille. Vaikka välillä tuntui siltä että Ramona yllytti Pojua tekemään kaikennäköistä koiruuksia että pääsi löylyttämään sitä. Kun lapset huusi että ; Äiti Poju syö meidän leluja niin Ramona meni ensimmäisenä kurmoottamaan Pojua.
Ja pihamaalla minä yritin opettaa Pojulle tontin rajoja niin heti kun käänsin selän niin Ramona ajoi Pojun naapurin pihaan ja oli juuri sen näköinen että "etsi sä itsellesi koti" Ja kun sain houkuteltuu Pojun takasin pihallemme niin Ramona antoi sille selkään tyyliin ; "Mitä sä siellä naapureiden pihalla teit. Meillä on oma tontti jossa meidän täytyy olla." Kun Poju hyppi pöydällä niin Ramona räyhäsi vieressä ja kun Poju hyppäsi pöydältä alas niin alkoi taas se löylyttäminen. Ja kun saimme nostettua portin paikoilleen Ramona vietti paljon aikaa pihalla, arvatkaas mikä sen suurin huvi oli? Saada ohikulkijat siirtymään tien toiselle puolelle kävelemään. Sitten se tepasteli aidan viertä pitkin seuraten että ohikulkijat pysyvät tien toisella puolen. Itse kyllä välillä jouduin karjasemaan ikkunasta ja Ramona luikki korvat luimussa tyyliin; "Emmä mitään tehnyt se oli joku muu."
Tämä tarinan lopun kertominen onkin sitten vaikeampaa.
Tuntui että Perjantaina taivaskin repesi itkuun kun satoi ja paistoi aurinko ennen lähtöä viimeiselle eläinlääkärikeikalle. Ajaessamme kohti määränpäätä taivaalla kaartui kaunis sateenkaari. Pääsimme suoraan sellaiseen rauhallisen huoneeseen jonne eläinlääkäri tuli ja antoi rauhottavan piikin Ramonan reiteen. Pyysin Ramonan pötköttämään vierelleni ja Ramona laski päänsä jaloilleni, ja sitä päästä silitellen se vaipui uneen. Istuin Ramonan vieressä loppuun asti ja kun lähdimme lääkäristä tyhjä remmi kädessä roikkuen iski salama kirkkaalta taivaalta.
Vaikka päätökseni olikin Raskas ja erittäin vaikea niin tiedän että Ramonalla on nyt paljon parempi olo. Sen ei tarvitse pelätä sitä että joku lapsista vahingossa sattuttaa sitä kipeään paikkaan, tai kiivetä vaivanloisesti noita kuistin portaita sisälle, tai tuntea mahdollista jatkuvaa kipua selässä, tassussa jne. Ei se kuitenkaan ole koiran elämää että se on jatkuvasti kipulääkityksellä tai antibioottikuurilla. Tiedän että Ramonalla oli tosi kovat tuskat koska se rupesi käyttäytymään loppu vaiheessa noin aggressiivisesti. Ramona oli muutekin sellainen koira että kun se näytti kipunsa niin se oli silloin oikeasti tosi kipeä. Ja todellisuudessa me emme tiedä kuinka kovat kivut sillä oli koska tunnetusti eläimet eivät osaa puhua.
Vaikka Ramona on poissa, niin tiedän että se kulkee meidän mukana paikasta toiseen, meidän sydämissä ja ajatuksissa sekä että se makaa tuolla pihalla ja vahtii meitä vaikka me emme näekkään sitä, sillä se on meidän rakas koiraenkelimme, jolla on nyt hyvä olla.
